Huonolla on tarpeettoman huono kaiku; tämä johtunee ennen kaikkea siitä, että sillä on perinteisesti kuvattu jotain epätoivottua, varsinkin seikkojen, niiden huomioimistoimenpiteiden tai sellaisten lopputulosten laatua kuvailtaessa. Huonolla tarkoitetaan kuitenkin yleensä “modernissa” tai “epäklassisessa” diskurssissa tavallaan jotain muuta: huono on se, mihin pyritään. Äkkiarvaamatta ehkä yllättävältä tuntuva perusasenne perustuu siihen tosiseikkaan, että kaikki yleensä epäonnistuu, paitsi sattumalta, mistä voimme päätellä, että jos haluaa (klassisessa mielessä) onnistua jossain toimessa, sitä ei kannata yrittää suorittaa, ja jos vaikka yrittääkin, kannattaa nimenomaan pyrkiä huonoon (kl.) suoritukseen.
Edellä kuvattu johtaa kielenkäyttöön, jossa ‘hyvää’ kuvataan huonolla; voidaan sanoa, että huono on uusi hyvä. Käytäntö on mukaironinen ja leikkisä, joten tämän kokoelman hyödyntäjien oletetaan pitävän käytäntöä — juuri parahultaisen huonona. Kuvatulla kielenkäytännöllä on sellainen huono puoli, että se tekee kommunikaatiosta vaivalloista ja toisaalta epäselvää. Jos ilmenee tarvetta hälventää epäselvyyttä, voi lausumiaan tarkentaa termeillä “moderni” ja “klassinen”, jotka yleensä tarkoittavat ‘modernia’ ja ‘klassista’.
Yleisenä periaatteena voidaan todeta, että huonoon perustuva diskurssi noudattaa ns. kielellistä varovaisuusperiaatetta: on helppo sitoutua suorittamaan hankkeita huonosti, varsinkin jos huonon merkitys on käsillä olevalle toimihenkilöstölle epäselvä. Kielellinen varovaisuusperiaate tarkoittaa yleisemmin varovaisuutta otetuissa kannoissa, ks. esim. potentiaali.
Huonoja esimerkkifraaseja:
- Tilanne on katastrofaalisen hyvä.
- Katon maalaus onnistui klassisen huonosti.
- Onko tämä nyt riittävän huono, vai vieläkö pitää huonontaa?
- Tilanne saattaa tavallaan ehkä olla huonohko; klassisesti tai modernisti.
Esimerkkivirkkeemme valaissevat kielellisen varovaisuusperiaatteen ydintä: vältä kantoja, vältä vastuuta.
Lapautesana: Ankkurinne, olkaa hyvä: